Suuntanumero 301 oli yksi alkuperäisistä suuntanumeroista, kun NANP perustettiin vuonna 1947. Se palveli koko Marylandin osavaltiota.
Suuri osa Washingtonin pääkaupunkiseutu on osa paikallista puhelualuetta, joka keskittyy piirin suuntanumeroon 202, ja ulottuu myös esikaupunkialueelle Marylandin eteläosassa 301: llä ja Pohjois-Virginiaan suuntanumerolla 703. Vuosina 1947–1990 se oli mahdollista soittaa mihin tahansa muuhun metron alueen puhelinnumeroon paikallispuheluna vain seitsemällä numerolla, ilman suuntanumeroa, riippumatta kodin suuntanumerosta. Koko metroalue oli tavoitettavissa myös kaukopalvelujen kautta soittamalla suuntanumero 202 , jota varten AT & T oli luonut ristiviitatut operaattorien reitityskoodit kaikille asianomaisille keskustoimistoille. Esimerkiksi jos piirissä oli käytössä 202-574 numeroa tai 703-574 numerot olivat käytössä Pohjois-Virginiassa, vastaava 301-574 numerointilohko voi olla vain perse huomiotta alueilla, joita pidetään turvallisella etäisyydellä pääkaupungista, kuten Marylandin itärannalla.
1980-luvun lopulla Washingtonin pääkaupunkiseudulla oli loppumassa määrittämättömiä etuliitteitä uusille keskustoimistoille. Ainoita käytettävissä olevia etuliitteitä ei voitu määrittää rikkomatta seitsemänumeroista numeronvalintaa alueella. Tässä mielessä Chesapeaken ja Potomac Telephone Companyn (C & P puhelin, myöhemmin osa Bell Atlanticia ja nyt Verizon) kolme paikallista operatiivista yritystä päättivät lieventää tilannetta lopettamalla koodisuojausjärjestelmä 1. lokakuuta 1990 lähtien, minkä seurauksena kaikki paikalliset metroalueen puhelut Marylandin, Columbian piirikunnan ja Virginian välillä vaativat suuntanumeron valitsemista toiseen NPA: han soitettaessa. Suuntanumero 202 ei ollut enää käyttökelpoinen esikaupunkien pisteissä. Marylandin paikallispuhelut eivät edellyttäneet suuntanumeroa. Vanhoja soittomenetelmiä käyttävä luvallinen soittaminen jatkui 1. huhtikuuta 1990 1. lokakuuta.
Baltimore – Washington -kaupunkiseudun yleisestä kasvusta huolimatta 301 pysyi Marylandin yksinomaisena suuntanumerona 44 vuotta, mikä Maryland on yksi suurimmista osavaltioista, joilla on yksi suuntanumero. 1980-luvun lopulla kävi kuitenkin ilmi, että seitsemän numeron numeron rikkominen Washingtonin alueella ei vapauta tarpeeksi numeroita Potomac-joen pohjoispuolella estääkseen uuden suuntanumeron tarpeen.
Baltimore ja itäranta erotettiin uudesta numerointisuunnitelma-alueesta, jonka suuntanumero oli 410, 6. lokakuuta 1991. Jaettu seurasi suurelta osin metroalueen linjoja. Osa Howardin kreivikunnasta, joka on osa Baltimoren aluetta, pysyi kuitenkin 301: ssä, kun taas loput siirtyivät 410: een. Normaalisti, kun suuntanumero jaetaan, vanhan numerointialueen suurin kaupunki säilyttää nykyisen alueen. koodi – tässä tapauksessa Baltimore. Bell Atlantic halusi kuitenkin säästää metron Marylandin puolella sijaitsevan suuren määrän liittovaltion virastoja niiden lukumäärän muuttamisen kustannuksilta ja häiriöiltä.
Tämä oli tarkoitettu pitkäaikaiseksi ratkaisuksi, mutta neljän vuotta 301 oli lähellä uupumusta matkapuhelinten ja hakulaitteiden lisääntymisen takia, etenkin Washingtonin lähiöissä. Tämän ongelman ratkaisemiseksi, suuntanumero 240 otettiin käyttöön 1. kesäkuuta 1997 valtion ensimmäisenä peittävänä suuntanumerona. Peittokuvat olivat tuolloin uusi käsite, ja ne kohtasivat jonkin verran vastustusta johtuen kymmenen numeron valitsemisesta. Tästä syystä perinteinen viisaus olisi ehdottanut jakautumista, jossa Washingtonin lähiöissä olisi pitänyt 301, kun taas Frederick ja länsipisteet olisivat siirtyneet 240: een. Bell Atlantic halusi kuitenkin säästää asukkailta taakkaa joutua muuttamaan numeroaan.
Tällä hetkellä 301/240: n ennustetaan loppuvan vasta vuonna 2026. Pohjois-Amerikan numerointisuunnitelman järjestelmänvalvoja on kuitenkin määrittänyt alueelle toisen tarpeen mukaan aluekoodin 227, mikä merkitsee 23 miljoonaa numerot hieman yli kahdelle miljoonalle ihmiselle.