islamilaisen tasavallan johtaja
1970-luvun puolivälistä lähtien Khomeinin vaikutus Iranissa kasvoi dramaattisesti yleisen tyytymättömyyden vuoksi shahin hallinto. Irakin hallitsija Saddam Hussein pakotti Khomeinin lähtemään Irakista 6. lokakuuta 1978. Khomeini asettui sitten Pariisin esikaupunkiin Neauphle-le-Châteaulle. Sieltä hänen kannattajansa välittivät nauhoitetut viestinsä yhä kiihtyneemmälle Iranin väestölle, ja massiiviset mielenosoitukset, lakot ja kansalais levottomuudet vuoden 1978 lopulla pakottivat shahin lähtemään Iranista 16. tammikuuta 1979. Khomeini saapui Tehrāniin voittaen 1. helmikuuta 1979, ja hänet ylistettiin Iranin vallankumouksen uskonnollisena johtajana. Hän ilmoitti uuden hallituksen muodostamisesta neljä päivää myöhemmin, ja 11. helmikuuta armeija julisti puolueettomuutensa. Khomeini palasi Qomiin, kun toimistoluokka työskenteli vahvistaakseen valtaansa. Huhtikuussa järjestetty kansanäänestys osoitti islamilaisen tasavallan perustamiselle ylivoimaista tukea, ja islamilaisen tasavallan perustuslaki hyväksyttiin joulukuussa järjestetyssä kansanäänestyksessä. Khomeini nimettiin rahbariksi, Iranin koko elämän poliittiseksi ja uskonnolliseksi johtajaksi.
AP
Khomeini itse osoittautui horjumattomaksi päättäväisyydessään muuttaa Iran teokraattisesti hallituksi islamilaiseksi valtioksi. Iranin shi-papit ottivat suurelta osin haltuunsa hallituksen politiikan muotoilun, kun taas Khomeini toimi välimiesmenettelyssä vallankumouksellisten eri ryhmittymien välillä ja teki lopulliset päätökset tärkeistä asioista, jotka vaativat hänen henkilökohtaista auktoriteettiaan. Ensin hänen hallintonsa otti poliittisen koston, ja sadat ihmiset, jotka olivat työskennelleet shah-hallinnon hyväksi, teloitettiin. Jäljelle jäänyt kotimainen oppositio tukahdutettiin ja sen jäsenet vangittiin tai tapettiin järjestelmällisesti. Iranilaisten naisten piti käyttää verhoa, länsimainen musiikki ja alkoholi kiellettiin, ja islamilaisissa laissa määrätyt rangaistukset palautettiin.
Khomeinin ulkopolitiikan tärkein painopiste oli shahin länsimielisten täydellinen luopuminen. suuntautuminen ja asenteen omaksuminen hellittämättömästä vihamielisyydestä molempia suurvaltoja, Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa kohtaan. Lisäksi Iran yritti viedä islamilaisen elvyttämisbrändinsä naapurimaissa oleviin muslimeihin, erityisesti heidän shii-väestönsä keskuudessa. Khomeini pakotti Iranin militantit takavarikoimaan Yhdysvaltain suurlähetystön Tehrānissa (4. marraskuuta 1979) ja pitämään amerikkalaisia diplomaattisia henkilöitä panttivankeina yli vuoden ajan (ks. Iranin panttivankikriisi). Hän kieltäytyi myös ottamasta vastaan rauhanomaista ratkaisua Iranin ja Irakin sotaan, joka oli alkanut vuonna 1980 ja jota hän vaati jatkamaan toivoen Saddamin kaatamisen. Khomeini hyväksyi lopulta tulitauon vuonna 1988, joka lopetti sodan.
Iranin talouskehitys perustui Khomeinin hallinnon alaisuuteen, ja hänen pyrkimyksensä voittaa Iranin ja Irakin sodassa osoittautuivat lopulta turhiksi. Khomeini pystyi kuitenkin säilyttämään karismaattisen pidon Shiʿahista Iranissa, ja hän pysyi maan korkeimpana poliittisena ja uskonnollisena tuomarina kuolemaansa saakka. Hänen kultakupolihaudastaan Tehrānin Behesht-e Zahrāʾ -hautausmaalla tuli pyhäkkö hänen kannattajilleen.
The Editors of Encyclopaedia Britannica